Koska kirjoitan omalla nimellä, niin ei, en aio haukkua ketään kirjoituksissani. (Vaikka myönnän, joskus tekisi kovastikin mieli!) Ja toivon, ettei kukaan suutu eikä loukkaannu kirjoituksestani, kirjoitan vain, miltä elämä välillä tuntuu. Ja pyydän jo nyt anteeksi, jos joku loukkaantuu. Toivon, että jos niin käy, kerro se minulle. Lupaan etten tee sitä toiste.
Mutta yksi asia minua harmittaa ja suututtaa kovin; miksi nuoret, kauniit naiset näkevät itsensä LIHAVINA ja LÄSKEINÄ, vaikka yhtään ylimääräistä EI OLE missään kohtaa?
Kerronpa tarinan:
Miisa painaa 129kiloa, pituutta 168cm, vaatekoko 52-54 ja vaatekaupoissa käynti on maanpäällinen helvetti.
Miisa päättää kuitenkin lähteä Janitan mukaan kaupoille, koska onhan Janitan saatava uusi pusero treffeille!
Janita on 180 senttimetriä pitkä ja hoikka, painoa aboutiarallaa just 58kiloa, ei siis ollenkaan lihava, päinvastoin, todella hoikka. Mallinmittainen.
Miisaa ahistaa, sillä hän tietää että Janita haluaa etsiä myös Miisalle vaatteita, vaikka molemmat tietävät, ettei "isoille tytöille" tahdo normaalikaupasta löytyä telttaa kummenpaa vaatetta.
Vaatekaupoilla ollessaan heillä on hauskaa ja Janita löytää nipun uusia vaatteita, lähtee sovituskopeille ja pyytää Miisan mukaan kertomaan mielipiteensä. Janita näyttää kaikissa vaatteissa hyvältä, Miisa on kateellinen, muttei sano sitä.
Hän on iloinen ystävänsä puolesta, treffeille oikein menossa ja kaikkea!
Mutta sitten Janita tuumaa, ettei mikään sovi. Hän on läski, lihava ja vaatteet ei mahdu päälle.
Hän, joka käyttää kokoa 36/38 on lihava? No entäpä Miisa, joka käyttää kokoa 54?
Niinpä.
Tämä oli nyt hyvin ääripäästä toiseen laitaan kirjoitettu, mutta tuli varmasti hyvin selväksi.
Minä olen tähän monesti törmännyt, olenhan aina ollut se joukon isoin tyyppi. Siis oikeasti.
Olen painavimmillani painanut sen 129 kiloa. Ja vaatekoko oli 54. Silloin itketti, harmitti ja suututti, kovasti mietin myös itsemurhaa. Ai miksi. Siksi koska oli niin kerta kaikkisen paha olla! Mikään ei enää tuntunut miltään, aivan sama. Mutta esikoispoikani takia oli pakko.
Tuntui käsittämättömän pahalta lähteä kavereiden kanssa shoppailemaan, ja kuuntelemaan kuinka, ah, LÄSKEJÄ he olivatkaan, painoivathan he kuitenkin peräti sen 50 kiloa ja vaatekoko normaali 38.
Anteeksi, mutta silloin teki vetää ranteet auki. Jos he olivat lihavia ja läskejä, olin minä sitten ...Niin no mitä minä olin? En osaa itsekään vastata tuohon. MEGASUURI tuplajuustohampurilainen?
Pudotettuani n. 23 kiloa (älkää tähän takertuko että VAIN 23kiloa, se pudotettu määrä on laskettu painosta, jonka painoin synnytyksen jälkeen, joka on vähemmän kuin 129kiloa!)
osa "ystävistä" otti ,noh, "hajurakoa". Ei kuulu mitään, ei "kerkeä" nähdä, on parempaa tekemistä. Tai no, voihan se pitää paikkansa, mutta siinä vaiheessa, kun on tehty oharit jo 8:nen kerran alle parin kuukauden sisällä, tuntuu että voihan tuota aikansa paremminkin käyttää.
Olen lukenut vastaavista laihdutustarinoista aikaisemmin, ja olin niin sokea. Kuvittelin ja ajattelin että " ei minun kohdallani". EIPÄ.
Mikä siinä on, että kun vuosia lihava ystävä päättääkin laihduttaa, ja vielä, herranjumala, onnistuu siinä, ei voidakaan enää olla ystäviä?
Onko se, ettei enää olekaan sitä yleistä vitsin aihetta " No onneksi en sentään ole NIIN ISO kuin X on. hahhaha siinä vasta läski" vai kateus, vai molemmat?
Asiasta sen verran, näin lopuksi, ettei shoppailu enää tunnu pahalta, eikä minua haittaa ne "lihavaläski" kommentit vaatteita sovittaessa, itsetuntoni on sen verran kohonnut etten enää ota sitä henkilökohtaisena hyökkäyksenä (vaikka tuskin se sitä oli aiemminkaan).
Nykyään shoppailu ja sovitus on loistavaa puuhaa karistaa kaloreita, eikä enää niin harmita, vaikkei aina mahdukaan vaatteisiin.
Se on vain vaate ja minä olen vain ihminen joka rakastaa ruokaa. (Ja lapsia ja miestä ja ja ja )
