Voiko tulevaisuutta ennustaa?

Sain ennustuksen tälle vuodelle. 

Elämässäsi on sellainen vaihe, että sinun tulee harkita asioita tarkkaan ja olla 

kärsivällinen. 

Jokin äkillinen sokki/muutos on tiedossa, mutta se osoittautuu onneksi 

onnettomuudessa. Olet sen jälkeen entistä parempi ja vahvempi ihminen.

Jokin mainio tilaisuus tulee eteesi. Älä päästä sitä sivu suun

.

Täältä nousee esiin sadonkorjuu, tarkoittaen joko henkilökohtaista saavutusta tai

jonkin projektin onnistumista.

-

Hyviä uutisia on tulossa. 

Kutsu häihin tai ristiäisiin on mahdollinen.

Uudet harrastukset ja ihmiset ovat hyvästä

Jonkinlaista suruakin on tiedossa, mutta pienessä mittakaavassa.

Vanha ystävä tai rakastettu saattaa palata elämääsi

.

Pieni leikkaus /toimenpide on mahdollinen.

Ennustuksiin harvemmin uskomatta, jään odottamaan. Enemmän elämässä on kyse elämän poluista, ihmisellä on usein monta vaihtoehtoa, osa vie samaan päämäärään, toiset taaksepäin, joskus eteenpäin yllättäen kaikki.

Sekametelisoppaa

Miehen kanssa keskusteltiin, että taitaa taas tulla ikäeroa lapsille 3 vuotta, kuten esikoisen ja kuopuksen välillä. Toisaalta hyvä se kolmen vuoden ikäero, mutta ei se sitä tuskaa poista, että koin tavallaan "turhaan" raskauden tässä välissä. Minä kun en ole koskaan ollut hehkeä ja kaunis raskausaikana. En ole sitä tyyppiä jolle raskaus sopii.
Minulle sopii olla äiti, ystävä, vaimo.

Tällä hetkellä päätimme, että panostamme minun hyvinvointiin ja koulutukseen, joten
hain ammattikorkean avoimille kursseille. Kun ne suoritan, saan 10 opintopistettä hyväksiluettuja, jos ja kun, pääsen lukemaan yhteisöpedagogiksi (varmana tuli nyt väärin kirjoitettua!)
Eli siis nuorisotyöntekijäksi.

Kurssit käsittelevät nuorten kasvuympäristöjä ja nuorten mielenterveys- ja päihdetyötä. Olisin ottanut lisääkin kursseja, mutta tällä kertaa ei ollut muita kiinnostavia, jotka edistäisivät opintoja.

En malta odottaa maaliskuuta, jolloin kurssit alkavat ja yhteishaku käynnistyy!


Tämän viikon lauantaita olen kyllä suunnitellut jo jonkin aikaa, sillä pääsen ilman lapsia näkemään ystäviä, aikuisia ihmisiä!

Meinasi tulla kiire löytää päälle pantavaa, sillä lauantaina valitaan Mikkelin neito 2015 ja minut on sinne kutsuttu seuraamaan ystäväni osallistumista.

Äänestämään pääsee tästä 

Mukana on paljon kauniita nuoria naisia ja toivon, että kuka koskaan voittaakaan, on voittonsa ansainnut.

Aion ottaa kamerani mukaan, sillä tapahtuma on julkinen. Joitakin kuvia tulen todennäköisesti julkaisemaan.

Elämässä on mentävä eteenpäin, sanoi mummo hangessa.

Tosiaan, vaatteista finaaliin...

Löysin anttilasta nätin heleän pinkin puseron, jossa on vesiputoustyyppinen kaulus, alla toppi. Todella nätti, vaikka en koskaan ole pinkistä välittänyt. Valkoisista vain oli koot loppunut. Eipä tuo yhtään pöllömpi sitten ollutkaan!

Alaosaksi laitan jo vuosia vanhan luottohameeni (jollainen pitäisi olla kaikilla!)
Musta kynähame. Hieman se jo minulle iso on, mutta eiköhän tuo "tissivyöllä" ylhäällä pysy ;)

Onko Sinulla ehdoton luottovaate? Kerro tai laita kuva!

<3

Jotta elämä jatkuisi

Kirjoitin eilen blogiini erittäin henkilökohtaisen menetyksen.
 En koe, että minun pitäisi siitä hiljaa olla. Jokaiselle löytyy tyyli käsitellä vaikeita asioita ja minulle se on suoraan asiasta kertominen ja keskustelu. Toki, välillä käperryn siihen rapumaiseen kuoreeni, enkä halua nähdä en kuulla en puhua kellekään.
Mutta hetken asiaa pohdittuani, kerron mieluummin. Koen loukkaavani ihmisiä, jos en kertoisi.

Eilen illalla sain paljon viestejä facebookissa, ihan tuntemattomiltakin. (Kirjoitin asiasta erääseen ryhmään)
Yllättävän moni on kokenut saman, mutta suurinosa tahtoo vaieta asiata, ymmärrän täysin.

Mutta yksi asia yhdisti meitä kaikkia: vihko kouraan ja kotiin pärjäämään.
Kyllähän kroppa toipuu ajan kanssa, useimmiten, mutta mitenkäs se pää?

Ei mitään. Ei mitään neuvoa, minne soittaa jos tulisi tilanne, että tahtoisi keskustella asiasta jollekin ulkopuoliselle. Ei, annetaan kyllä ohjeet, miten toimia jos kroppaan tulee vikaa (esim. kohtutulehdus) mutta mitä jos päässäkin vähän kolisee?

Näihin kaikkiin pään asioihin, kuinka jaksaa henkisellä tasolla uutta raskautta, uskaltaisiko yrittää, pitää itse etsiä vertaistukiryhmänsä ja ihminen, jolle voida puhua.

Minua hävettää.
Se, että olemme asuvinamme hyvinvointivaltiossa. Silti kovin moni jää yksin, kun päässä tiiliseinät kaatu päälle. Surutyössä. "Soita sinne, eiku tänne, eiku tonne, tää nyt on aivan väärä paikka"
Kyseenalaistetaan sun avun hakeminen "mitäs sä tänne soittelet, eihän toi nyt mitään ole".

Ihmiset voi pahoin muutenkin.
Eilen olin fyysisesti tosi kipeä, ei minua itkettänyt. Mutta tänäaamuna, kun olen  särkylääkkeissä, eikä kehoon enää fyysisesti koske, se iski. Se henkinen menetyksen tuska.

Tiedostan, ettei "se" ollut vielä mitään, näyttänyt vielä edes ihmiseltä. Mutta silti minusta tuntuu oudolta. En osaa kuvailla miltä. Osittain kuvittelen olevan surua, mutta ei se sitä ehkä olekaan. Kaipuuta kenties.
En ollut edes kerennyt herätä tajuamaan, että sisällä kasvaa ihminen, en ollut vielä oikein hyväksynyt asiaa, koska kuitenkin vuosi ilman ehkäisyä eikä ollut tärpännyt ja kuukautiset tuli jos tuli.

Ja kun sitten aloin jo hieman hössöttää, se olikin turhaa.

En todellakaan vertaa itseäni heihin, jotka ovat oikeasti menettäneet vauvan, ystävän, sukulaisen, elävän ihmisen.

Ei vaan voi verrata. Mutta vertaan itseäni heihin, jotka hakevat töihin, kouluun, kisoihin, eivätkä pääse.
Ja siis itsehän hain silloin syksyllä sinne ammattikorkeaan, pääsemättä sisälle. Varasijoille kyllä, mutta en opiskeluun saakka. Aika samalta tuntuu nyt, kuin silloin kun tajusin, ettei koulupaikkaa irronnut.

Luulen, että olin raskaana vain hetken siksi, etten olisi niin pettynyt, kun en koulupaikkaa saanut.
Eräänlainen lohdutuspalkinto, ajattelisin. Ja koska ammattikorkeaan on uusi haku jo aivan ovella, sinne haen ja olisin hakenutkin, vaikka raskaus olisi jatkunut.

Uskon että kaikella mitä koemme on tarkoituksensa.
Vaikka ei siltä aina tuntuisi.

Kävi meille kaikkea hyvääkin, joista kerron kyllä.
Ei tämä niin negatiivista ole, vaikka nyt viimeiset neljä päivää on ollut hieman pihalla.


Ostimme uuden auton, ihan jotta on tilaa lasten istuimille ja miehelle ajaa työmatkat mukavammin,

Nautimme nyt näistä, menemme päivän kerrallaan.

ps. Mies heräsi aamulla, ja ensimmäisenä kertoi millaista unta oli nähnyt:

"Meillä oli kolme poikaa, L ja O ja se kolmannenkin nimi alkoi O:lla, mutten muista minkä niminen siis muuten oli. Olimme jossain salaisessa kauppakeskuksessa, pojat oli tämän ikäisiä, kuin he nyt ovat ja sitten oli tämä ihan vauvavauva".

Osaa tuo mies olla ihana.
Siksi häntä rakastan.

Keskenmeno

Mieleeni putkahtelee kaikenlaista tällä hetkellä.
Mutta suurin minua ahdistavin kysymys on MIKSI?

Palataan pari päivää taaksepäin:

- Perjantai
Soitin neuvolaan. Jätin soittopyynnön, koska neuvolatädillä oli asiakas. Ok, ei mitään, soittaa kun kerkeää, minulla oli aika kampaajalle klo 8.30

Noin kello 12 kun olin hakenut pojat mukaani, (olimme menossa mummolaan) neuvolasta soitettiin.
Huolen aiheeni oli, kun raskausviikkoja oli 13+0 ja valuin verta. Neuvolatäti tuumasi, että ei ole hätää, voi olla kuukautistyyppistä vuotoa, vaikka olisi raskaana. Ota iisisti, sanoi.

Koitin.

- Lauantai

Ihan outo fiilis, "kaikki ei oo nyt hyvin", sanoin miehelleni, joka teki lähtöä isänsä luokse nuorimman kanssa (vanhin lapsi jäi perjantaina mummolaan yöksi)

Mies pyysi, että soittaisin päivystykseen.
Soitin. Käskettiin soittaa kätilölle, joka sanoi että miksi soitat tänne, eivät voi auttaa, menee kesken jos menee kesken, voi voi.

Aha. Kiitos, olisin halunnut vain ultran varmistavan ettei siellä todellakaan ole enää mitään elävää. Koska tiesin ettei ole, halusin tietää että onko se kuollut nyt, vai jo aiemmin. (aavistin että noin 9 viikolla olisi menehtynyt)

Soitin äidilleni, että mitä teen. En kestä olla epätiedossa, en jaksa.
Menin yksityiselle, sain ajan lähes samantien. Se oli äitini neuvo.

Kello 13 istuin terveystalon aulassa, tietäen, että tää oli tässä. Halusin vain varmistuksen, että olin oikeassa, että voin valmistautua siihen mitä kohta tulee eteen.

Oikeassa olin. Sikiö oli menehtynyt viikolla 9. Lääkäri laittoi lähetteen sairaalaan, ja minut kotiin, sanoilla, on jo ulos tulossa, odottele.

ÄLLÖVAROITUS! ÄLÄ LUE, JOS YÖKÖTTÄÄ LUKEA VERESTÄ !!

Sunnuntai

Outo olo. n. klo 13 alkoi selkää juilia, ei tosin pahasti, synnyttäminen oli kivuliaampaa. Ainankin mielestäni, koska molemmat oli käynnistetty.

Noin kahden jälkeen, kun olin saanut syötyä jotain, istuin sohvalle ja oli kuin tulisilla hiilillä pomppisi. Kuului vieno "poks" ja ajattelin, että hitto mitä ilmavaivoja!
Heti noustessani seisomaan, jotain valahti. Eikun vessaan. Lapsivedet tuli. Ja sen jälkeen en päässyt vessasta pois 5 minuuttia pidemmäksi ajaksi. Verentulo yltyi, noin neljän aikaa alkoi tulla "raskausmateriaalit" pihalle. Tuumasin että onneksi tulee itsekseen, etten joudu kaavintaan. - ENPÄ!

Verentulo yltyi ja yltyi ja hyytymät olivat valtavia, siis aivan järkyttäviä. Ilta alkoi jo lähestyä, ja olo heiketä. Korvissani humisi, päässä vippasi ja musteni, tähtiäkin vilkkui silmissä. Sanoin miehelle että soita ensineuvoon. Eihän se hölmö, oli aivan tolaltaan kai, lukossa. Soitin itse. Ei tänne, palvelemme numerossa xxx xxx xxx. PERKELE. Näppäilen tärisevin käsin uuden numeron  : kuinka voin auttaa?

No tota, mä kävin eilen ultrassa....yksityisellä lääkärillä nimeltä -------, ja sikiö oli menehtynyt viikolla 9. Ja siis niitä olis pitäny tänää olla 13+2 ja mä vuodan verta niin etten vessasta pääse pois ja mulla on kaks lasta jotka ihmettelee kun äiti vaan pysyy vessassa, ja niin korvissakin soi.

Niille tuli kiire saada mut sinne "tuletko ambulanssilla?" En kun omalla kyydillä "oletko aivan varma" Juujuu, oon siellä puolen tunnin päästä.

Puhelun jälkeen juoksin vessaan ja pyysin miestä pakkaamaan laukkuni valmiiksi. Puhelin soi
"Hei täällä kätilö xx, täällä on sulle kaikki valmiina, tule kun kerkeät, tarviitko yhä ambulanssi kyytiä?" Juu en tarvii, olen kohta siellä.


Noin kello 21:05 olin sairaalassa klo 21:17 lääkäri tutki ja kiire tuli lähettää kaavintaan, kaikki muu oli tullut ulos, mutta istukka ei, vaikka lääkäri kuinka kokeili saada pois. Meikäläinen hysteerisenä itken, ei ei ei. Nukutus, kaikki ei. Pelotti aivan kamalasti, tärisin ja itkin. Pyysin saada soittaa.

Luvattiin, että saan soittaa, koska pojille tarvitsi aamuksi hoitajan. Toinen hoitaja tuli huoneeseen "ja voidaan lähteäkin samantien saliin". Meikäläinen pihisee että ei muuten lähdetä ennenko oon soittanu.

Kätilöt alko siinä sitten" Ei muuten varmana lähde, enneko tippa on kädessä ja rouva on saanut soittaa, on muutenkin kamala tilanne, hänen pitää järjestää aamuksi lapsille hoitaja! Ei tässä niin kiire ole!"

Sain soittaa, mutta sain vain mieheni kiinni, jolle ilmoitin että se on menoa nyt, järjestä hoitaja, mut nukutetaan ihan just.

klo 21:55 vilkaisin salissa kelloa, ja nukahdin.


n.23 jälkeen Mulle löydettiin huone, jossa sain olla yksin, vaikka jouduinkin synnyttäneiden osastolle. Kysyttiin että menenkö huoneeseen, jossa on yksi raskaana oleva. Sanoin etten halua mielellään.

Pääsin huoneeseen, joka on naistentautien puoli. Parempi sekin, ajattelin.
Pienet juttelut ystävien kanssa facessa ja sitten nukahdin.

Maanantai aamuna multa tultiin kesken aamupalan tivaamaan, miksi olin käynyt yksityisellä "koska mua ei tänne huolittu edes päivystykseen odottamaan".
"Miksi olet soittanut kätilölle" -"Koska ensineuvosta sanoi niin".

ARGH. Mä olen just saanut keskenmenon ja en olisi välttänyt puhua kenenkään kanssa. Mua ärsytti ettei mua kuunneltu, etten päässyt aiemmin lääkäriin, jotta olisin saanut käynnistystabletit, jotta ei olisi tarvinnut vuotaa lähes kuiviin eikä olisi tarvinnut kaavintaa.
Luojan kiitos pääsin kotiin klo 10.
Lääkäri oli ymmärtäväisin, lähetti kotiin että kaksi kiertoa kun odotan, saan yrittää uudelleen ja paljon rautaa ja foolihappoa, ja maksaruokaa jos maistuu.

En ole henkisesti kauhean rikki (vielä, en ole sisäistänyt asiaa kunnolla kai) Mutta fyysiset kivut ovat kamalat. Kaula on kipeä, kurkku on niin kipeä etten voi niellä, pää ei käänny. Hengittäminen sattuu palleaan ja selkään ja keuhkoihin, käsivarsiakin kolottaa jostain syystä. Ja takapuolikin tuntuu, kuin joku olisi perseelle potkinut.

Ja särkylääkkeet eivät auta. En pystynyt yöllä nukkumaan, joka asennossa särki.

Ainiin, ja mitään apua käsitellä koko asiaa ei tarjottu. Annettiin vain vihkonen, jossa toitotetaan, ettei keskenmeno ole johtunut omista tekemisistä tai tekemättä jättämisistä.

Hohhoi. Aivan sama.
Koen olevani yksi, vaikka ystävistäni pari on kokenut saman, tosin, harvempi joutunut kaavintaan saakka.
Aivan kuin olisin sairastunut johonkin herkästi tarttuvaan tautiin, jota pitää vältellä. Kyllä kysytään, miten voin, mutta kun ei mulla ole mitään kerrottavaa. (Lue: koen olevani vain taakka, josta voidaan sitten muille vinkua, kun "sekin vaa itkee sitä keskenmenoaan". Juu kiitos ja näkemiin)

Jotenkin kamalan turta olo. Ihan sama. Yhtäaikaa ajattelen että parempi näin, mutta samaan aikaan sydän huutaa ikävää. Sattuu, vaikka moni antaa ymmärtää, että ei muhun pitäs koskea, että onhan mulla jo kaksi lasta ennestään. Kuinka olisin kolmea jaksanut, jos nyt tuntuu vaikealta.

Mä en edes ala selittää.

Miksi äiti ei saisi KOSKAAN tuntea väsymystä?

Vaikka niitä lapsia olisi jo ennestään, niin eikö saisi vielä yhtä kaivata?

Mitä muut, ulkopuoliset, meidän elämää elämättä, ovat määräilemään, montako lasta me jaksetaan?

Toiset saa kuusi lasta ja jaksavat vielä vaikka kaksi lisää, toisille pelkkä ajatus lapsista ahdistaa.

Luulin, että Suomi on vapaa maa, saa tehdä tai olla tekemättä niin monta lasta kuin jaksaa ja haluaa.

Ei näemmä, se on sukulaiset. Ystävät. Tuntemattomat ihmiset kadulla.

Kauhistelkaa, mutta meille se kolmas olisi ollut toivottu ja viimeinen.