Jotta elämä jatkuisi

Kirjoitin eilen blogiini erittäin henkilökohtaisen menetyksen.
 En koe, että minun pitäisi siitä hiljaa olla. Jokaiselle löytyy tyyli käsitellä vaikeita asioita ja minulle se on suoraan asiasta kertominen ja keskustelu. Toki, välillä käperryn siihen rapumaiseen kuoreeni, enkä halua nähdä en kuulla en puhua kellekään.
Mutta hetken asiaa pohdittuani, kerron mieluummin. Koen loukkaavani ihmisiä, jos en kertoisi.

Eilen illalla sain paljon viestejä facebookissa, ihan tuntemattomiltakin. (Kirjoitin asiasta erääseen ryhmään)
Yllättävän moni on kokenut saman, mutta suurinosa tahtoo vaieta asiata, ymmärrän täysin.

Mutta yksi asia yhdisti meitä kaikkia: vihko kouraan ja kotiin pärjäämään.
Kyllähän kroppa toipuu ajan kanssa, useimmiten, mutta mitenkäs se pää?

Ei mitään. Ei mitään neuvoa, minne soittaa jos tulisi tilanne, että tahtoisi keskustella asiasta jollekin ulkopuoliselle. Ei, annetaan kyllä ohjeet, miten toimia jos kroppaan tulee vikaa (esim. kohtutulehdus) mutta mitä jos päässäkin vähän kolisee?

Näihin kaikkiin pään asioihin, kuinka jaksaa henkisellä tasolla uutta raskautta, uskaltaisiko yrittää, pitää itse etsiä vertaistukiryhmänsä ja ihminen, jolle voida puhua.

Minua hävettää.
Se, että olemme asuvinamme hyvinvointivaltiossa. Silti kovin moni jää yksin, kun päässä tiiliseinät kaatu päälle. Surutyössä. "Soita sinne, eiku tänne, eiku tonne, tää nyt on aivan väärä paikka"
Kyseenalaistetaan sun avun hakeminen "mitäs sä tänne soittelet, eihän toi nyt mitään ole".

Ihmiset voi pahoin muutenkin.
Eilen olin fyysisesti tosi kipeä, ei minua itkettänyt. Mutta tänäaamuna, kun olen  särkylääkkeissä, eikä kehoon enää fyysisesti koske, se iski. Se henkinen menetyksen tuska.

Tiedostan, ettei "se" ollut vielä mitään, näyttänyt vielä edes ihmiseltä. Mutta silti minusta tuntuu oudolta. En osaa kuvailla miltä. Osittain kuvittelen olevan surua, mutta ei se sitä ehkä olekaan. Kaipuuta kenties.
En ollut edes kerennyt herätä tajuamaan, että sisällä kasvaa ihminen, en ollut vielä oikein hyväksynyt asiaa, koska kuitenkin vuosi ilman ehkäisyä eikä ollut tärpännyt ja kuukautiset tuli jos tuli.

Ja kun sitten aloin jo hieman hössöttää, se olikin turhaa.

En todellakaan vertaa itseäni heihin, jotka ovat oikeasti menettäneet vauvan, ystävän, sukulaisen, elävän ihmisen.

Ei vaan voi verrata. Mutta vertaan itseäni heihin, jotka hakevat töihin, kouluun, kisoihin, eivätkä pääse.
Ja siis itsehän hain silloin syksyllä sinne ammattikorkeaan, pääsemättä sisälle. Varasijoille kyllä, mutta en opiskeluun saakka. Aika samalta tuntuu nyt, kuin silloin kun tajusin, ettei koulupaikkaa irronnut.

Luulen, että olin raskaana vain hetken siksi, etten olisi niin pettynyt, kun en koulupaikkaa saanut.
Eräänlainen lohdutuspalkinto, ajattelisin. Ja koska ammattikorkeaan on uusi haku jo aivan ovella, sinne haen ja olisin hakenutkin, vaikka raskaus olisi jatkunut.

Uskon että kaikella mitä koemme on tarkoituksensa.
Vaikka ei siltä aina tuntuisi.

Kävi meille kaikkea hyvääkin, joista kerron kyllä.
Ei tämä niin negatiivista ole, vaikka nyt viimeiset neljä päivää on ollut hieman pihalla.


Ostimme uuden auton, ihan jotta on tilaa lasten istuimille ja miehelle ajaa työmatkat mukavammin,

Nautimme nyt näistä, menemme päivän kerrallaan.

ps. Mies heräsi aamulla, ja ensimmäisenä kertoi millaista unta oli nähnyt:

"Meillä oli kolme poikaa, L ja O ja se kolmannenkin nimi alkoi O:lla, mutten muista minkä niminen siis muuten oli. Olimme jossain salaisessa kauppakeskuksessa, pojat oli tämän ikäisiä, kuin he nyt ovat ja sitten oli tämä ihan vauvavauva".

Osaa tuo mies olla ihana.
Siksi häntä rakastan.