Älä aina tuijota sitä omaa napaa

Kyllä hieman harmittaa.
Tai jos totta puhutaan, olen aika vihainen.

Minulle kävi tänään niin, ettei lastenhoitaja ilmoittanut mitään, eikä tullut paikalle.
Oli nukkunut pommiin.

Eihän siinä, lapset mukaan ja asioille.

Mutta sitten aloin keskustella ihmisten kanssa.
"itse olet tiesi valinnut". Kyllä, olen itse päättänyt pitää lapseni, valitettavasti.
Mutta sitä en ole valinnut, että hoitajat jättävät perumatta.

Näiden ihmisten mielestäni on tilanteeni täysin verrattavissa heidän tilanteeseen. Valitettavasti minusta ei ole.
 Minulla ei ole joka toinen viikonloppu vapaata lapsestani, vaikka lapsen pitäisi isälleen mennä. Syy ei todellakaan ole kenessäkään muussa kuin etävanhemmassa, enkä siitä ketään syytä. Olen jo tottunut ajatukseen, että lapseni ovat tässä aina.
Minulla ei myöskään ole mahdollisuutta viedä lapsiani joka viikonloppu mummolaan.
Ja vaikka olisi, en veisi. Mummoillakin on oikeus omaan lomaan.

Sanon myös, että omat vanhempani väittävät kovaan, ettei sukulaisten tehtävä ole kasvattaa lapsiani. Ei olekaan, mutta joskus olisi hyvä olla lastenlasten kanssa.
Ja jos sukulaisten tehtävä EI OLE hoitaa lapsiasi, miksi me oltiin aina mummolassa tai pappalassa? Onko hieman kaksinaamaista touhua?
Sanon että kyllä on. Luulen, että omat isovanhempani olisivat olleet kiitollisia tälläisestä tyttärestä kuin mitä minä omille vanhemmilleni olen. Olen ymmärtänyt, jos eivät pysty eikä jaksa.
Mutta tiedän myös, ettei minun isovanhemmillani ollut vaihtoehtoa kuin jaksaa vaikkei halunneet, tai olisi ollut muuta.

Siksi olen katkeran suloisen vihainen vanhemmilleni. Jos heillä olisi tuo ajatustyyli ollut silloin, kun me oltiin pieniä, tietäisin sen olevan heidän periaate.
Mutta mitäs se on, että omat lapset hoidatettiin omilla vanhemmilla, kun heillä oli vapaata, mutta nyt kun olisi oma vuoro katsoa lastenlasten perään, ei kuulema kuulu heille.
Eihän se kasvatustyö kuulu, mutta tutustuminen lapsenlapsiin olisi suotavaa.

Eikä minulla myöskään ole mahdollisuutta saada lastenhoitoapua sekunneissa jos sattuu hätätilanne.
Mies ei pysty lähtemään aina töistä noin vain. Tänään lähti meitä viemään kotiin ja siitä seurauksena on sitten se, ettei mies pääse kesälomalle. Kannattiko? Ei todellakaan.
Moni ei tunnu ymmärtävän mieheni töitä.
Se ei ole klo x-x. Ei.
Se on sitä että hommat tehdään loppuun, ja sitten ehkä voidaan lähteä kotiin, mutta usein tulee joku työ, joka täytyy olla 2 päivän päästä lähtövalmiina.
Hän myös ohjaa ja opastaa uusia töihin, suunnittelee, tilaa osat, seuraa työn toteutumista, tekee toiminta kansiot niille, samoin huolto- ja lähtökansiot.

Mitä mieheni sitten tekee?
Mittareita.
Hissin kokoisia tukkimittareita. Tuottoa on niin paljon, ettei firma tee miinusta.

Jos mieheni olisi sellainen kotiin klo 16 tyyppiä, ei hän töissä enää olisi. Työnsä vaatii omistautumista ja paljon työtä.

Monet ihmettelevät, miksi katson tätä.
Sanon, että mieluummin mies on töissä, josta tykkää ja tulee kotiin onnellisena, kuin katson enää työtöntä miestä, joka syyttää minua omasta saamattomuudestaan.

On helpompi pitää miehestä, joka tekee töitä, kuin miehestä, jonka mielestä hänen kaikki ongelmansa työn puutteesta asenneongelmaan, johtuvat minusta.

Oot sä SELVIYTYJÄ vai muutenko oot niin vaikee?

Tiedättekö sen tunteen, että vaikka seisoisit päälläsi, toisten elämä on ja pysyy mustavalkoisena?
Ei nähdä metsää puilta, eikä suostuta asettumaan edes minuutiksi toisen tilanteeseen.
Nähdään vain MINÄ ja MINUN ongelmani.

Mulla on nyt valitettavasti ollut pari viimeistä viikkoa näin. Vaikka kuinka yritän selittää, että ymmärrä sitä toistakin, niin ei suostuta. Koska: MINÄ.

Anteeksi nyt vaan mutta mua oikeesti vituttaa noin itsekkäät  ihmiset.

On mullakin ongelmia, mut helevetti en nosta niitä seinälle ja huuda kaikille naama punasena.
Siinä vaiheessa kun sä oikeesti raivoot kaikesta kaikille, pitäs pysähtyy, hengittää ja miettiä vähä sitä OMAA käytöstä.

Mä olen niin kyllästynyt siihen, että on vaan mun näkemys asiaan ja sun näkemys asiaan, mutta ei muisteta, että asiaan on kymmenellä muullakin näkemys eri näkökulmasta.

Mua ottaa niin aivoon. Oikeesti. Ja sen varmasti huomaa. Mutten silti rähjää, räyhää ja raivoo.
Ei se auta.
Kokeilkaa vaikka.

Mitä sitten, että joku puhuu susta paskaa, tai vaikka ihan asiaakin?
Oikeesti. Reagoimalla voimakkaasti saat sen näyttämään just siltä ku halutaan; OSU ja UPPOS, ja tekee kipeetä, vai mitä?

Avarra niitä silmiä. Katso ympärille. Maailmassa on muitakin, osalla asiat vielä huonommin. EIKÄ NE VALITA!

Jo kaksi vuotta sitten otin asenteen, että ne valittaa vähiten, keillä eniten olisi valittamiseen aihetta.
Ja edelleen olen samaa mieltä. "Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten".

Eikä mua nyt vois paskaakaa kiinnostaa, jos tästä joku vetää sen herneen nenää.
Ei todellakaa kiinnosta. Mulle on voitu aukoo päätä, mutta mä en saa?
Mulle on voitu huutaa naama punasena miten epäreilua KAIKKI on, mutta mulla ei oo OIKEUTTA valittaa?
Haloo hei, miettikääpä vähän.

Ei ne ystävät kaikkee paskaa jaksa kattoo.
Vielä vähemmän, jos vähättelette heidän ongelmia.
Jokaisella on joskus vaikeeta, mut toisten elämä tuntuu olevan aikamoista suorittamista ja oon kyllä joskus miettiny että varsinaisia SELVIYTYJIÄ. (Kyllähän kaikki Survivor -ohjelman muistaa...Piti ettiä ruoka, rakentaa oma maja jossa nukkua ja tapella toisen ryhmän kanssa extra elämästä)


Mullakin olisi paljon kerrottavaa, miten vaikeeta mullakin on ollu ja on joskus vieläkin. Mutta arvaatko mitä?
En halua saada valittajan ja narisijan mainetta. Haluan olla se positiivinen paska, joka kyllä kertoo sen inhottavan(kin) mielipiteensä.