Uskalla!

Oletko koskaan miettinyt asioita ja jättänyt tekemättä, koska et uskalla?

Minä olen, monesti.

Viime viikolla tein jotain ( se viimeviikko oli sitten 26.9.), mitä olen jo lähes 6 vuotta miettinyt, mutten koskaan ajatellut toteuttaa.

Otin tatuoinnin!

Mun piti mennä vain henkiseksi tueksi ystävän mukaan, kun otti nilkkaan tatuoinnin, mutta otin sitten itsekin, kun tilaisuus tarjoutui. 

Oli siis walk in -päivä, pienet tatuoinnit valmiista kuvastosta 50e.

Ei se sattunut niin paljoa, kuin kuvittelin.

Pari seuravaa päivää tatuoitu kohta oli kyllä arka, ja nyt viikkoa myöhemmin pikkuisen kutiseva, muttei saa raapia!

Tämä kirjoitus on jäänyt minulla roikkumaan tänne. Piti kirjoittaa loppuun, mutten muistanut.
Tässä tuli nuorimmaisen synttärit ja paljon muuta joten asia unohtui!


Joten jatkan tähän samaan, miksi näin kävi.

Elikkäs, otin tatuoinnin vasempaan ranteeseen sisäsyrjään. Se on nätti ja tarkoitus on jossain vaiheessa tosiaan jatkaa niin että poikien nimikirjaimet "roikkuisivat" tai "liittyisivät" tähän tatuointiin.

Tosiaan, nuorimmaisen syntymäpäiviä juhlittiin lokakuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna, vieraita kävi 35 pikaisesti yhteen laskettuna koko viikonlopun aikana, ja voin sanoa, että mielestäni onnistuivat oikein hyvin!

Tarjottavatkin riitti, vaikka aluksi melkein itkua väänsin ja meinasin perua koko juhlat.
Vieraiden lukumäärä kun oli osittain tuon miehen "vika".

Mutta vieraat kävi, kiittelivät hyvistä tarjottavista ja olivat viihtyneet kuulema.
Kiitos kortit on vielä tilattava (sen verran lahjoja tuli, että huono omatunto vaivaa jos emme niistä kiitä!)

Juhlien jälkeisellä viikolla minulla oli kahdet pääsykokeet MAMK:iin.
Voitteko kuvitella? Meikäläinen, jolle enkku ja matikka oli aivan läpi pääsemätön juttu ala- ja yläasteella, pääsin valintakokeisiin AMMATTIKORKEAAN!

Jo se oli mulle iso juttu, vaikken pääsisikään. Miksi?
Koska mulla oli matikka ja enkku 5 ja 6 peruskoulussa. (Kävin hetken 10 luokkaa ja nostin ne 8: n)

Ammattikoulunkin pääsin hammasta purren läpi, opettaja vissiin vihasi meikäläistä sydämen pohjasta... :D

Hain yhteisöpedagogiksi ja restonomiksi.

Peräkkäisinä päivinä olivat ja voin sanoa että kyllä oli rankkaa!

Mutta mielestäni pärjäsin enemmän kuin hyvin, mutta en voi tietää, kuinka todellisuudessa meni.
Katsotaan, tämän kuun 25. päivä pitäisi viimeistään tietää.

Kyllähän se varmasti harmittaa, jos en pääse, mutta hei! Elämäähän tämä on! Haen sitten maaliskuussa uudelleen, jos vielä innostusta löytyy :)

Mutta pääasia oli, että USKALSIN hakea, vaikka pelkäsin etten pääse edes valintakokeisiin!

Rakasta kehoasi, tunne itsesi, ole ystävä lähellä.

Koska kirjoitan omalla nimellä, niin ei, en aio haukkua ketään kirjoituksissani. (Vaikka myönnän, joskus tekisi kovastikin mieli!) Ja toivon, ettei kukaan suutu eikä loukkaannu kirjoituksestani, kirjoitan vain, miltä elämä välillä tuntuu. Ja pyydän jo nyt anteeksi, jos joku loukkaantuu. Toivon, että jos niin käy, kerro se minulle. Lupaan etten tee sitä toiste.

Mutta yksi asia minua harmittaa ja suututtaa kovin; miksi nuoret, kauniit naiset näkevät itsensä LIHAVINA ja LÄSKEINÄ, vaikka yhtään ylimääräistä EI OLE missään kohtaa?

Kerronpa tarinan:

Miisa painaa 129kiloa, pituutta 168cm, vaatekoko 52-54 ja vaatekaupoissa käynti on maanpäällinen helvetti.
Miisa päättää kuitenkin lähteä Janitan mukaan kaupoille, koska onhan Janitan saatava uusi pusero treffeille!
Janita on 180 senttimetriä pitkä ja hoikka, painoa aboutiarallaa just 58kiloa, ei siis ollenkaan lihava, päinvastoin, todella hoikka. Mallinmittainen.

Miisaa ahistaa, sillä hän tietää että Janita haluaa etsiä myös Miisalle vaatteita, vaikka molemmat tietävät, ettei "isoille tytöille" tahdo normaalikaupasta löytyä telttaa kummenpaa vaatetta.

Vaatekaupoilla ollessaan heillä on hauskaa ja Janita löytää nipun uusia vaatteita, lähtee sovituskopeille ja pyytää Miisan mukaan kertomaan mielipiteensä. Janita näyttää kaikissa vaatteissa hyvältä, Miisa on kateellinen, muttei sano sitä.
Hän on iloinen ystävänsä puolesta, treffeille oikein menossa ja kaikkea!
Mutta sitten Janita tuumaa, ettei mikään sovi. Hän on läski, lihava ja vaatteet ei mahdu päälle.
Hän, joka käyttää kokoa 36/38 on lihava? No entäpä Miisa, joka käyttää kokoa 54?

Niinpä.

Tämä oli nyt hyvin ääripäästä toiseen laitaan kirjoitettu, mutta tuli varmasti hyvin selväksi.
 Minä olen tähän monesti törmännyt, olenhan aina ollut se joukon isoin tyyppi. Siis oikeasti.
 Olen painavimmillani painanut sen 129 kiloa. Ja vaatekoko oli 54. Silloin itketti, harmitti ja suututti, kovasti mietin myös itsemurhaa. Ai miksi. Siksi koska oli niin kerta kaikkisen paha olla! Mikään ei enää tuntunut miltään, aivan sama. Mutta esikoispoikani takia oli pakko.

Tuntui käsittämättömän pahalta lähteä kavereiden kanssa shoppailemaan, ja kuuntelemaan kuinka, ah, LÄSKEJÄ he olivatkaan, painoivathan he kuitenkin peräti sen 50 kiloa ja vaatekoko normaali 38.
Anteeksi, mutta silloin teki vetää ranteet auki. Jos he olivat lihavia ja läskejä, olin minä sitten ...Niin no mitä minä olin? En osaa itsekään vastata tuohon. MEGASUURI tuplajuustohampurilainen?

Pudotettuani n. 23 kiloa (älkää tähän takertuko että VAIN 23kiloa, se pudotettu määrä on laskettu painosta, jonka painoin synnytyksen jälkeen, joka on vähemmän kuin 129kiloa!)
 osa "ystävistä" otti ,noh, "hajurakoa". Ei kuulu mitään, ei "kerkeä" nähdä, on parempaa tekemistä. Tai no, voihan se pitää paikkansa, mutta siinä vaiheessa, kun on tehty oharit jo 8:nen kerran alle parin kuukauden sisällä, tuntuu että voihan tuota aikansa paremminkin käyttää.

Olen lukenut vastaavista laihdutustarinoista aikaisemmin, ja olin niin sokea. Kuvittelin ja ajattelin että " ei minun kohdallani". EIPÄ.
Mikä siinä on, että kun vuosia lihava ystävä päättääkin laihduttaa, ja vielä, herranjumala, onnistuu siinä, ei voidakaan enää olla ystäviä?

Onko se, ettei enää olekaan sitä yleistä vitsin aihetta " No onneksi en sentään ole NIIN ISO kuin X on. hahhaha siinä vasta läski" vai kateus, vai molemmat?

Asiasta sen verran, näin lopuksi, ettei  shoppailu enää tunnu pahalta, eikä minua haittaa ne "lihavaläski" kommentit vaatteita sovittaessa, itsetuntoni on sen verran kohonnut etten enää ota sitä henkilökohtaisena hyökkäyksenä (vaikka tuskin se sitä oli aiemminkaan).

Nykyään shoppailu ja sovitus on loistavaa puuhaa karistaa kaloreita, eikä enää niin harmita, vaikkei aina mahdukaan vaatteisiin.

Se on vain vaate ja minä olen vain ihminen joka rakastaa ruokaa. (Ja lapsia ja miestä ja ja ja )

Kävellen kenkäveroon

Tänään päätin kävellä lasten kanssa kenkäveroon, siellä kun ei ole tullut käytyä pitkään aikaan.

    Meiltä ei sinne kävele kuin pikkusen päälle puolisen tuntia, joten matka ei ollut pitkä tuolle 4 -vuotiaallekaan, mutta otin varuilta sisarusrattaat mukaan.

(Ja onneksi otin, paluumatka teki tiukkaa, joten mukulat kyytiin ja juoksin lähimmälle bussipysäkille).

Kerkesimme ruoka-ajaksi kotiin. 

Eikö ole ihania? 

                               
        Näimme matkalla varmaan 10 sudenkorentoa ottamassa aurinkoa

                 ehheh,,,vähä hyi mutta kuitenki vau.

Elämä on riepotellut meitäkin ja kolhinut kylkiä ja polvia ruville, mutta luonnon keskellä kävellessä ei maallisia murheita ajatellut. Miten kaunista syksyllä voi olla. Se värien kirjo! Parhaimmat kuvat onnistuu mielestäni syksyllä ja keväällä. Valitettavasti tänään taisin rikkoa kamerani...Nyyh ja niisk!

Kuopusta ei olisi voinut vähempää kiinnostaa vaunuissa istuminen, onhan se tuollaiselle taaperolle vaikeaa, kun kaikki on uutta ja tahtoisi päästä tuhoamaan kaiken. 

Ajatella, että kuukauden kuluttua mun pieni pallero on vuoden!

Missä miun vauvani on?