tiistai 20. tammikuuta 2015

Keskenmeno



Mieleeni putkahtelee kaikenlaista tällä hetkellä.
Mutta suurin minua ahdistavin kysymys on MIKSI?

Palataan pari päivää taaksepäin:

- Perjantai
Soitin neuvolaan. Jätin soittopyynnön, koska neuvolatädillä oli asiakas. Ok, ei mitään, soittaa kun kerkeää, minulla oli aika kampaajalle klo 8.30

Noin kello 12 kun olin hakenut pojat mukaani, (olimme menossa mummolaan) neuvolasta soitettiin.
Huolen aiheeni oli, kun raskausviikkoja oli 13+0 ja valuin verta. Neuvolatäti tuumasi, että ei ole hätää, voi olla kuukautistyyppistä vuotoa, vaikka olisi raskaana. Ota iisisti, sanoi.

Koitin.

- Lauantai

Ihan outo fiilis, "kaikki ei oo nyt hyvin", sanoin miehelleni, joka teki lähtöä isänsä luokse nuorimman kanssa (vanhin lapsi jäi perjantaina mummolaan yöksi)

Mies pyysi, että soittaisin päivystykseen.
Soitin. Käskettiin soittaa kätilölle, joka sanoi että miksi soitat tänne, eivät voi auttaa, menee kesken jos menee kesken, voi voi.

Aha. Kiitos, olisin halunnut vain ultran varmistavan ettei siellä todellakaan ole enää mitään elävää. Koska tiesin ettei ole, halusin tietää että onko se kuollut nyt, vai jo aiemmin. (aavistin että noin 9 viikolla olisi menehtynyt)

Soitin äidilleni, että mitä teen. En kestä olla epätiedossa, en jaksa.
Menin yksityiselle, sain ajan lähes samantien. Se oli äitini neuvo.

Kello 13 istuin terveystalon aulassa, tietäen, että tää oli tässä. Halusin vain varmistuksen, että olin oikeassa, että voin valmistautua siihen mitä kohta tulee eteen.

Oikeassa olin. Sikiö oli menehtynyt viikolla 9. Lääkäri laittoi lähetteen sairaalaan, ja minut kotiin, sanoilla, on jo ulos tulossa, odottele.

ÄLLÖVAROITUS! ÄLÄ LUE, JOS YÖKÖTTÄÄ LUKEA VERESTÄ !!

Sunnuntai

Outo olo. n. klo 13 alkoi selkää juilia, ei tosin pahasti, synnyttäminen oli kivuliaampaa. Ainankin mielestäni, koska molemmat oli käynnistetty.

Noin kahden jälkeen, kun olin saanut syötyä jotain, istuin sohvalle ja oli kuin tulisilla hiilillä pomppisi. Kuului vieno "poks" ja ajattelin, että hitto mitä ilmavaivoja!
Heti noustessani seisomaan, jotain valahti. Eikun vessaan. Lapsivedet tuli. Ja sen jälkeen en päässyt vessasta pois 5 minuuttia pidemmäksi ajaksi. Verentulo yltyi, noin neljän aikaa alkoi tulla "raskausmateriaalit" pihalle. Tuumasin että onneksi tulee itsekseen, etten joudu kaavintaan. - ENPÄ!

Verentulo yltyi ja yltyi ja hyytymät olivat valtavia, siis aivan järkyttäviä. Ilta alkoi jo lähestyä, ja olo heiketä. Korvissani humisi, päässä vippasi ja musteni, tähtiäkin vilkkui silmissä. Sanoin miehelle että soita ensineuvoon. Eihän se hölmö, oli aivan tolaltaan kai, lukossa. Soitin itse. Ei tänne, palvelemme numerossa xxx xxx xxx. PERKELE. Näppäilen tärisevin käsin uuden numeron  : kuinka voin auttaa?

No tota, mä kävin eilen ultrassa....yksityisellä lääkärillä nimeltä -------, ja sikiö oli menehtynyt viikolla 9. Ja siis niitä olis pitäny tänää olla 13+2 ja mä vuodan verta niin etten vessasta pääse pois ja mulla on kaks lasta jotka ihmettelee kun äiti vaan pysyy vessassa, ja niin korvissakin soi.

Niille tuli kiire saada mut sinne "tuletko ambulanssilla?" En kun omalla kyydillä "oletko aivan varma" Juujuu, oon siellä puolen tunnin päästä.

Puhelun jälkeen juoksin vessaan ja pyysin miestä pakkaamaan laukkuni valmiiksi. Puhelin soi
"Hei täällä kätilö xx, täällä on sulle kaikki valmiina, tule kun kerkeät, tarviitko yhä ambulanssi kyytiä?" Juu en tarvii, olen kohta siellä.


Noin kello 21:05 olin sairaalassa klo 21:17 lääkäri tutki ja kiire tuli lähettää kaavintaan, kaikki muu oli tullut ulos, mutta istukka ei, vaikka lääkäri kuinka kokeili saada pois. Meikäläinen hysteerisenä itken, ei ei ei. Nukutus, kaikki ei. Pelotti aivan kamalasti, tärisin ja itkin. Pyysin saada soittaa.

Luvattiin, että saan soittaa, koska pojille tarvitsi aamuksi hoitajan. Toinen hoitaja tuli huoneeseen "ja voidaan lähteäkin samantien saliin". Meikäläinen pihisee että ei muuten lähdetä ennenko oon soittanu.

Kätilöt alko siinä sitten" Ei muuten varmana lähde, enneko tippa on kädessä ja rouva on saanut soittaa, on muutenkin kamala tilanne, hänen pitää järjestää aamuksi lapsille hoitaja! Ei tässä niin kiire ole!"

Sain soittaa, mutta sain vain mieheni kiinni, jolle ilmoitin että se on menoa nyt, järjestä hoitaja, mut nukutetaan ihan just.

klo 21:55 vilkaisin salissa kelloa, ja nukahdin.


n.23 jälkeen Mulle löydettiin huone, jossa sain olla yksin, vaikka jouduinkin synnyttäneiden osastolle. Kysyttiin että menenkö huoneeseen, jossa on yksi raskaana oleva. Sanoin etten halua mielellään.

Pääsin huoneeseen, joka on naistentautien puoli. Parempi sekin, ajattelin.
Pienet juttelut ystävien kanssa facessa ja sitten nukahdin.

Maanantai aamuna multa tultiin kesken aamupalan tivaamaan, miksi olin käynyt yksityisellä "koska mua ei tänne huolittu edes päivystykseen odottamaan".
"Miksi olet soittanut kätilölle" -"Koska ensineuvosta sanoi niin".

ARGH. Mä olen just saanut keskenmenon ja en olisi välttänyt puhua kenenkään kanssa. Mua ärsytti ettei mua kuunneltu, etten päässyt aiemmin lääkäriin, jotta olisin saanut käynnistystabletit, jotta ei olisi tarvinnut vuotaa lähes kuiviin eikä olisi tarvinnut kaavintaa.
Luojan kiitos pääsin kotiin klo 10.
Lääkäri oli ymmärtäväisin, lähetti kotiin että kaksi kiertoa kun odotan, saan yrittää uudelleen ja paljon rautaa ja foolihappoa, ja maksaruokaa jos maistuu.

En ole henkisesti kauhean rikki (vielä, en ole sisäistänyt asiaa kunnolla kai) Mutta fyysiset kivut ovat kamalat. Kaula on kipeä, kurkku on niin kipeä etten voi niellä, pää ei käänny. Hengittäminen sattuu palleaan ja selkään ja keuhkoihin, käsivarsiakin kolottaa jostain syystä. Ja takapuolikin tuntuu, kuin joku olisi perseelle potkinut.

Ja särkylääkkeet eivät auta. En pystynyt yöllä nukkumaan, joka asennossa särki.

Ainiin, ja mitään apua käsitellä koko asiaa ei tarjottu. Annettiin vain vihkonen, jossa toitotetaan, ettei keskenmeno ole johtunut omista tekemisistä tai tekemättä jättämisistä.

Hohhoi. Aivan sama.
Koen olevani yksi, vaikka ystävistäni pari on kokenut saman, tosin, harvempi joutunut kaavintaan saakka.
Aivan kuin olisin sairastunut johonkin herkästi tarttuvaan tautiin, jota pitää vältellä. Kyllä kysytään, miten voin, mutta kun ei mulla ole mitään kerrottavaa. (Lue: koen olevani vain taakka, josta voidaan sitten muille vinkua, kun "sekin vaa itkee sitä keskenmenoaan". Juu kiitos ja näkemiin)

Jotenkin kamalan turta olo. Ihan sama. Yhtäaikaa ajattelen että parempi näin, mutta samaan aikaan sydän huutaa ikävää. Sattuu, vaikka moni antaa ymmärtää, että ei muhun pitäs koskea, että onhan mulla jo kaksi lasta ennestään. Kuinka olisin kolmea jaksanut, jos nyt tuntuu vaikealta.

Mä en edes ala selittää.

Miksi äiti ei saisi KOSKAAN tuntea väsymystä?

Vaikka niitä lapsia olisi jo ennestään, niin eikö saisi vielä yhtä kaivata?

Mitä muut, ulkopuoliset, meidän elämää elämättä, ovat määräilemään, montako lasta me jaksetaan?

Toiset saa kuusi lasta ja jaksavat vielä vaikka kaksi lisää, toisille pelkkä ajatus lapsista ahdistaa.

Luulin, että Suomi on vapaa maa, saa tehdä tai olla tekemättä niin monta lasta kuin jaksaa ja haluaa.

Ei näemmä, se on sukulaiset. Ystävät. Tuntemattomat ihmiset kadulla.

Kauhistelkaa, mutta meille se kolmas olisi ollut toivottu ja viimeinen.





2 kommenttia: